Mulla oli viime viikonloppuna yks aika poikkeuksellinen ilta. Sen illan jälkeen nimittäin ymmärsin, että mä oon vihdoin oivaltanut elämästä ja itsestäni jotain todella oleellista.
En ollut erityisemmin edes ajatellut osallistuvani illan rientoihin. Kuitenkin alkuillasta huomasin alkavani suunnittelemaan päällepantavaa ja muuta sellaista. Päivä oli ollut kaunis ja lämmin, ja mulla oli rento ja hyvä fiilis. Valmistin itselleni päivällistä. Kävin suihkussa. Pukeuduin minihameeseen ja verkkosukkahousuihin - jokseenkin epätavallinen valinta mulle, mutta se tuntui toimivan sillä hetkellä. Meikkasin ja laitoin hiukseni. Tyytyväisenä pakkasin jääkaapista pullon valkoviiniä kassiini, ja olin valmis.
Matkalla juhliin mua vähän tuijotettiin. En tiedä olinko jotenkin överi siinä alkuillan kirkkaassa auringonpaisteessa, vai vaan hyvännäköinen. Mut pääasia oli, et mulla oli tosi tyytyväinen olo. Perille päästessäni mulla ei ollut sitä ahdistavaa alkujännitystä, mikä mulla yleensä on sosiaalisissa tilanteissa. Kaadoin itselleni lasillisen kylmää viiniä, ja ilta oli osaltani virallisesti käynnistynyt.
Okei, etkot oli ja meni. Mä oion nyt vähän, koska varsinainen on vasta edessä. Matka baariin, vähän lisää viiniä.
Ja jatkuu. Tänä kyseisenä iltana mä huomaan vaeltelevani baarissa ilman sitä tunnetta, että on jotenkin väärällä tavalla yksin. Päinvastoin, tuntuu aika mukavalta kuljeskella iteksiin ympäriinsä. Mä päätän pitää liikettä yllä. Naisten vessassa mä kehun sinitukkaista tyttöä kauniiksi. Mä nauran mukavan pojan kanssa sitä, että meillä molemmilla on alkujaan ollut tarkoituksena mennä eräälle stonerkeikalle, mut sen sijaan ollaan molemmat päädytty astetta epämääräsempiin rientoihin. Keesipäinen ukkeli osoittaa muhun kiinnostusta, kunnes joku sille tuttu nainen toppuutteluineen nujertaa sen. Lukuisia pieniä kohtaamisia tuttujen ja tuntemattomien kanssa.
Mä päätän sillä hetkellä, et mä en odota miltään tai keltään enää yhtään mitään. Mä päätän keskittyä ihan vaan tähän hetkeen ja näihin ihmisiin ketä mun ympärillä on. Ihaniin, kauniisiin ihmisiin, jotka kaikki haluaa vaan olla onnellisia. Mä näen kyllä ne tyypit, joiden naamasta paistaa tyytymättömyys kilsojen päähän, mut mä todellakin päätän keskittyä nyt vaan kaikkeen hyvään.
Ja niin mä lähden tanssimaan. Siis mä, joka en koskaan tanssi. No nyt mä kuitenkin tanssin, ja se tuntuu just hyvältä. Näen kyl sen kateutta henkivän arvostelevan silmäyksen, mut mä edelleen päätän keskittyä niihin ihaniin ja rakastaviin katseisiin, joita mun ympärillä on. Mä tanssin tuttujen ihmisten kanssa, mä tanssin tuntemattoman mustatukkasen tytön kanssa. Mä otan ystävän punkkupullosta huikkaa. Ja sit se vaan tapahtuu. Mä huomaan tanssivani voimaa ja itsevarmuutta uhkuvan tyypin kanssa, ja se vangitsee mun huomion aika täydelleen. Mä huomaan enää musiikin, rytmin, vartaloiden yhteensulautuneet liikkeet, suudelmat - me ollaan molemmat yhtä hymyä. Oon täysin kiinni hetkessä.
Kunnes mun hame repeää. Mut mä en välitä.
Me kuljetaan yhdessä yön halki. Ja kun mä sit aamulla kipitän kotiin, mä en oikeastaan tunne tai ajattele mitään. Nukun kaks tuntia, ja herätessäni uuteen päivään, heinäkuun viimeiseen sunnuntaihin, mä tunnen sen voimakkaasti.
Ton illan jälkeen mä tunnistin sisälläni olevan valtavan rakkauden. Tajusin, miten en oo koskaan kertonut mun ystäville, että ne on mulle tärkeitä ja että mä toivon niille kaikkea ihanaa ja hyvää. Että mä toivon hyvää niin puiston pikkusille hiirille, kuin kavereiden pehmoisille kissoillekin. Että mä toivon, ettei kenenkään elollisen tarvis kärsiä ja olla ilman rakkautta. Että mä melkein pakahdun, kun mä ajattelen miten hauras elämä on ja miten vähän sitä siitä huolimatta osaa arvostaa. Eikä mun kyyneleille meinaa tulla loppua. Mä oon niin täydelleen samanaikaisen surullinen ja niin sairaan onnellinen kaikesta, että tässä välissähän kokee parhaimmillaan jopa jonkinlaista tyyntä mielenrauhaa.
