Mua on jo pitkään repiny ristiriita materiaalisen omaisuuden haalimisen ja siitä eroon pyrkimisen välillä. Juuri muuttaneena oon saanut jälleen kerran syvästi järkyttyä siitä tavaran määrästä, jota siirrän mukanani paikasta toiseen. Oon havahtunut siihen, että mitä enemmän omistan, sitä ahdistuneemmaksi oon tullut. Ja koska oon jotenkin henkisesti ihan jumissa tämän tavarapaljouden keskellä, oon haaveillut aivan päinvastaisesta kokemuksesta. Että ei omistaisi mitään. Että luopuisi kaikesta. Ja että olis jotenkin vapaa. No joo, ainahan se on tietty inspiroivaa unelmoida kaikenlaisista ääritiloista ja -olosuhteista.
Pari kuukautta sitten varasin kirpparipöydän. Ajattelin että ennen vaihtoon lähtöä ois hyvä laittaa vähän tavaraa kiertoon. Kyllähän siellä sitten ihan kiitettävästi meni vaatetta ja jotain ihan ihme sälää, mutta alkuperäinen radikaali ajatus "kaiken omaisuuden myymisestä" epäonnistui aika totaalisesti. Luopuminen - niin houkuttava ajatus, mutta pirun vaikeaa toteuttaa käytännössä.
Moni on kysynyt multa, että missä mä tuun asumaan Kiotossa. Mä en todellakaan tiedä! Olin sen verran hullu, että en ottanut asuntolapaikkaa, joka olisi ollut helpoin ja halvin vaihtoehto. Sen sijaan teen vaikeamman kautta ja koitan hommata tovereideni kanssa asuntoa yksityisiltä markkinoilta. Ja nää vuokra-asunnot ovat kai pääsääntöisesti kalustamattomia, edellyttävät takaajaa ja jos jonkinlaisia takuumaksuja. En tiedä mikä mussa tällä kertaa on vialla, kun mua ei jostain syystä stressaa tää asia ja sen epävarmuus yhtään! Mä oon nimittäin varma, et jonkinlainen mukava katto päänpäälle järkkääntyy ennen pitkää, ja se, että odotettavissa on ainakin alkuun askeettista lattiatason elämää, oikeastaan vaan kiehtoo mua! Koska vihdoin mä pääsen kokemaan sen, mitä on olla vailla omaisuutta. Saan kouriintuntuvasti huomata sen mitä multa puuttuu ja mitä oikeasti tarvitsen. En mä tällä hetkellä oikein osaa stressata sitä. Pikemminkin otan sen aika isona mahdollisuutena.
Toivotonta..?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti